Arjen valokuvamuisti

Arjen valokuvamuisti

Kolumni on julkaistu alun perin Vauva-lehdessä 3/2012.

”Nyt loppui se kuvaaminen, minä lähden ostamaan maitoa.”

Mökkimatkan perhepotretti Holman Prismassa jäi ottamatta, kun vaimolta paloi pinna. Poika hakkasi autokärryn tööttiä ja hävisi vaimon työntämänä lastenruokahyllyn taakse.

En siis vielä saanut vuoden 2012 albumiini kuvaa perheeni automarketarjesta. No, tässä on vielä monta kuukautta aikaa, vakuuttelin itselleni. Kyllä näitä reissuja tulisi.

Äitini kuoli viime kesänä. Hän oli niin pitkään sairas, ettei kukaan meistä sisaruksista oikein muistanut häntä kuin sairaalan sängyssä makaavana vanhuksena.

Äitini kuolemaa seuranneina viikkoina asuin lapsuudenkodissani ja kävin läpi vanhoja valokuvia. Kylläpä minä näytin vuonna 1980 samalta kuin poikani nyt! Hih, tuollaiset vaatteet olivat muotia isosisarusteni ollessa lapsia 1960-luvulla. Ja miten äiti oikein jaksoi järjestää noin valtavia lastenjuhlia?

Kuvia oli paljon, onneksi. Niiden avulla saimme takaisin sen äidin, joka meillä oli ennen sairautta.

Minä sain puolestani itselleni uuden suhteen valokuvaamiseen. Valokuvien avulla voisin museoida perheemme arjen niin, että minä, lapseni ja lapsenlapseni voisivat palata siihen vielä vuosikymmentenkin jälkeen.

Äidin ottamat valokuvat lapsuudestani olivat aika tavallisia. Niihin oli tallennettu matkat, juhlat ja merkkipäivät. Ja lapset. Vanhempani olivat kuvanneet toisiaan seurusteluaikoina, mutta lasten syntymän jälkeen pääosissa olivat lapset.

Kokosin yhteen omat digikuvani viime vuosilta. Vaimoni oli hävinnyt kuvista heti synnytyslaitokselta kotiutumisen jälkeen. Valokuviin tallennetussa arkimuseossamme oli tilaa enää varttuvalle vauvalle, josta oli kuvia edestä ja takaa, läheltä ja kaukaa.
Piti siis muistaa kuvata myös vaimoa, ei vain poikaa. Arjen arkistoimisen takia.

Itse asiassa arki oli asia, joka äidiltäni oli jäänyt arkistoimatta. Kaikkein kiinnostavimmissa kuvissa se oli kuitenkin mukana sivuosassa.

Tuolta näyttivät maitopurkit 30 vuotta sitten! Ja totta, tuollaisissa vaunuissa pikkusiskoni istui, kun kävimme lähikaupassa.

Mutta miltä siellä itse lähikaupassa näytti? Valtava kaapillinen lapsuuteni valokuvia ei auttanut muistikuvan tarkentamisessa. Kohtaamiseni Kolmårdenin villieläinten kanssa oli tallennettu tarkasti, mutta Kourulan kauppa-arjen kohdalla oli iso aukko.

Tajusin, että kuvat, jotka tänään tuntuvat typeriltä ottaa ja huomenna vähän vaivaannuttavilta katsoa, voivat olla kolmen vuosikymmenen päästä kaikkein arvokkaimpia.

Minulla ei ollut ainuttakaan kuvaa lähi-Alepastamme.

”Siksi kuvaamme aamiaisia”, vaimoni tyttökerhokaveri sanoi. Miehensä kanssa he asettelevat pöytään näkyville leipä- ja voipaketit, kahvit ja mehut, astiat ja aamun Hesarin. Sitten pöytään istumaan ja otetaan kuva, naps. Syntyy palanen aitoa lavastettua arkea, säilöttynä bitteinä kovalevylle.

Olin kateellinen ideasta. Juuri noin halusin tallentaa poikani lapsuuden. Pääosassa on näennäisesti kuvan keskellä poseeraava perhe, mutta sivuosissa on vahva arjen ja ajan hengen roolitus: on koti ja sen huonekalut, media ja päivän päätapahtumat, vuoden tyyli kampauksina ja asuina, leipäpaketti kertomassa, miltä ruokapöydän brändituotteet näyttivät vuonna 2012.

Tuttavamme olivat kehittäneet täydellisen tavan tallentaa arjen muiston valokuviin.

Minä päätin, että muistan kuvata myös kauppareissut. Poikaani varten.

Vaimo tuli ostoskärryineen vastaan seuraavalla käytävällä. Hän näytti rauhoittuneen.
”Kuulehan”, hän sanoi. ”Mitä jos ottaisit nyt pari hyvää kuvaa ja keskittyisit sitten kauppalapun lukemiseen.”

 

Koti-isä kateellisena

6082306358_d0fcab3741_o

Kolumni on julkaistu alun perin Vauva-lehdessä 11/2011.

Tukholman-matkallamme istahdimme perjantai-iltapäivänä Vasaparkenin leikkipuistoon. Katselin lasten iloksi rakennettuja vaaleanpunaisia pomppukumpuja, jotka muistuttivat valtavia, mäenrinteeseen kasvaneita äidin rin­toja.­
Onpas ruotsalaisen mutkaton tapa tuoda lasten vilinän ja vilskeen keskelle turvallisuudentunnetta, mietin.

Poika nukkui laatikkopyörän kyydissä, ja vaimo katseli miehiä. Raamikkaita, trendikkäästi pukeutuneita, pitkiä, rennosti sängekkäitä miehiä, jotka olivat puistossa lastensa kanssa.

Missä kaikki äidit ovat, vaimo kysyi.

Minäkin aloin ihmetellä, miten paljon Tukholmassa näkyi isiä lasten kanssa. Kahviloissa istui rutinoituneita tuttipulloisiä ryhmissä, ja museoiden edustalla parveili lastenvaunuisiä.

Ihmetytti niin paljon, että piti pyytää tuttu kahden lapsen isä juttuseuraksi lähikuppilaan.

”Töissä”, kaverini vastasi kysymykseeni. ”Ruotsalaisäidit ovat töissä.”
Syynä on erilainen vanhempainvapaasysteemi, ystäväni selitti. Ruotsissa vain isälle kuuluvia vanhempainvapaita on kaksi kuukautta. Koska kotona on paljon nuoria isiä, hiekkalaatikoiden reunalle syntyy isäporukoita ja keskustaan lapsiystävällisiä pappakahviloita.

Suomessa isällä on isäkuukausi, jota äiti ei voi käyttää – ja senkin isä saa vain, jos äiti suostuu luopumaan kahdesta viimeisestä vanhempainvapaaviikostaan.

Tulin vähän kateelliseksi ruotsalaisille. Täällä Suomessa eivät isät arkisin kokoonnu leikkipuistoon ryhmiksi. Jos hyvin käy, voi tietenkin ystävystyä sen toisen koti-isän kanssa, joka käy samassa puistossa. Jos ei synkkaa, korvaavia vaihtoehtoja ei ole.

Siihen tietysti voi luottaa, että leikkipuistoon mentäessä tulee sosiaalisetä heti juttelemaan isätoiminnasta. Sitä järjestetään työajan jälkeen iltaisin, että isät pääsevät mukaan.

Vaimo suositteli koti-isävaiheeni ajankuluksi vauva-afroa. Siellä tosin ei ole nähty miehiä niin pitkään aikaan, että pukuhuoneesta luovuttiin tarpeettomana.

Vauvajoogassa kuulemma joku mies on käynytkin.

Järjestäisiköhän joku päiväsaikaan vauvakuntonyrkkeilyä? Naisetkin saisivat tulla mukaan.

Suomessa on yhä varsin poikkeuksellista, että työssäkäyvä isä jää yksin kotiin lapsen kanssa. Sitäkin pidetään jo edistyksellisenä, että isä ottaa yhteiskunnan tarjoaman isäkuukauden. Tosin lapsen äiti käyttää yleensä samaan aikaan kaikki säästämänsä kesälomat.

”Vain harvat isät pystyvät järjestämään työnsä niin, että voivat jäädä pidemmäksi aikaa kotiin lapsen kanssa”, neuvolatäti selitti tilannetta.

Ihmettelin hiljaa mielessäni, miten lähes joka ikinen äiti on kuitenkin onnistunut järjestämään työnsä niin, että voi jäädä moneksi kuukaudeksi äitiysvapaille.

Vaimo huomautti, että tuttavapiirissämme on kyllä enemmänkin isiä, jotka ovat jääneet kotiin hoitamaan lasta ja päästäneet vaimonsa töihin. Heidän kanssaan voin jutella koti-isäjuttujani. Niitä eivät voi täysin ymmärtää kotiäidit, työisät eivätkä yhdessä vaimonsa kanssa kotona isäkuukautta viettävät perheenisät.

Koti-isäjutut ovat kokemuksia ja tunteita, jotka syntyvät vastuunvaihdosta. Siitä, että saa ja on pakko ottaa vastuu omasta lapsesta.

Koti-isänä muuttuu päivä päivältä tärkeämmäksi ihmiseksi. Yhtenä päivänä lapsi haluaakin muksahduksen jälkeen isän eikä äidin syliin. Silloin sydän olisi pakahtua onnesta, ellei vaimo näyttäisi vieressä niin surulliselta ja kateelliselta.

Jossain vaiheessa huomaa roolien vaihtuneen. Työpäivän päätteeksi kaljalle jäänyt vaimo ilmoittaa tekstiviestillä ottavansa vielä yhdet, kun itse valmistelee juuri rääkyvää vauvaa yöpuulle.

Sillä hetkellä pohtii, oliko puolen vuoden koti-isäpesti paras valinta.

Kyllä se oli. Ainakin vaimon mielestä.

Rakkaus kasvatti kahvat

14746762756_6c589edbe7_h

Kolumni on julkaistu alun perin Vauva-lehdessä 1/2012.

Seisoin vaa’alla ensimmäistä kertaa  moneen kuukauteen. Teki mieli huutaa.

Työpaikan punttisalin pukuhuoneessa en kuitenkaan kehdannut. Vieressä verkkareita jalkaan vetänyt naapuriosaston esimies olisi saattanut pitää pöhkönä tai turhamaisena.
Olisi varmaan ollut oikeassakin.

Kiukutti, vaikka olihan tämä ollut aavistettavissa. Paidat ja housut olivat jo kesän mittaan alkaneet käydä pieniksi, ja syksyllä vaatekaupan mitoitus oli muutettu kokoa pienemmäksi.

Vaaka varmisti tylyn totuuden. Olin saanut puolessa vuodessa reilusti enemmän kiloja kuin keskikäyriä pitkin kirinyt esikoispoikani.

 ”Ei sinun vatsasi valtava ole”, vaimo lohdutteli, kun puristelin jenkkakahvojani kotisohvan edessä illalla. ”Mutta on se vatsa.”

”Ennen sitä ei ollut”, nurisin takaisin.

Olin ollut varsin kunnollinen koti-isä: puoliltapäivin olin tankannut pojan purkkiruoalla, peitellyt hänet laatikkopyörän kyytiin ja polkaissut päiväuniajelulle.
Kahden tunnin unien aikana ehdin ajaa lähiöstä pitkälle Keskuspuistoon ja takaisin. Kahvilassa saatoin huoletta ottaa pullan tai vaikka kaksi, retken kunniaksi. Kaloreita ei tarvinnut laskea.

”Olit himokuntoilijaisä”, vaimo korjasi. ”Joku olisi voinut käyttää päiväunien ajan vaikka kotona siivoamiseen.”

Sitten vaimo jäi lomalle ja lenkit lyhenivät. Oli mukavampi olla yhdessä kotona ja laittaa lounasta kuin polkea pöhkönä pitkin peltoja.

Syksyn aluksi piti palata töihin. Päiväuniajelut loppuivat kokonaan, pullien syöminen ei.
Iltaisinkaan ei tehnyt mieli lenkille vaan nopeasti kotiin, vielä kun poika oli hetken hereillä.

Iltapuuron, kylvettämisen ja tuutulaulujen jälkeen jaksoin vain maata jäätelökippo sylissä sohvalla ja katsoa Avaraa luontoa Areenasta.

Kuudessa kuukaudessa rakkaus kasvatti jenkkakahvat.

Yhtenä päivänä päätin tulla kotiin tuntia tavallista aiemmin. Nyt kahvat saisivat kyytiä.

“Saat illan vapaaksi. Me lähdemme nyt pyörälenkille!” ilmoitin vaimolle.
Illallisen jälkeen pakkasin hyväntuulisen pikkumiehen haalareissaan laatikkopyörän kyytiin. Mielessäni nautin karisevista kiloista ja yhteisestä isä-lapsi-kokemuksesta.

Varttitunnin polkemisen jälkeen hyväntuulinen lenkkikaverini alkoi muuttua kärttyisäksi. Piti pysähtyä leikkipuistoon.

Hiekkalaatikon reunalla alkulämpöni muuttui nopeasti kylmääväksi hieksi. Maanittelin poikaa takaisin pyörän kyytiin.

Menestys ei ollut kehuttava.

Tunnin päästä kannoin pyörän kyydissä nukahtanutta haalarikääröä kotiovesta. Lapsen unirytmi oli siltä illalta pilalla.

Vaimo vilautti keittiöstä “arvasin, muttet olisi uskonut” -hymynsä.

Lauantai-iltana jätin Avaran luonnon väliin ja surffasin netissä. Vaimo tuli kuikuilemaan olan taakse.

“Etsin vauvalle valjaita”, sanoin. “Sellaisia, joissa on kahva niskassa.”

Vaimo kohotteli kulmiaan.

“Kahvakuulat ovat muotia”, aloitin selityksen, “ja poika on  jotakuinkin sopivan painoinen.”

Ajatukseni oli mahtava: Alkaisin kehittää vauvajumppaa, jossa käyttäisin poikaa kahvakuulana. Saisin olla yhdessä lapseni kanssa, ja poika saisi nauttia vauhdikkaasta leikityksestä. Ja jos jumpan patentoisi, sen lisenssimyynnillä voisi ansaita miljoonia.

Vaimo veti henkeä. “Kuule Teppo. Himokuntoilun, tunnollisen isyyden ja palkkatöiden yhdistäminen on aika hankalaa. Entäs jos vain alkaisit vihdoin miettiä, mitä syöt?”

Maailmanpelastusta lautasella

Kolumni on julkaistu alun perin Vauva-lehdessä 11/2011.

Vaimo seisoi jääkaapin edessä paperikäärö kädessään. Poika roikkui housunpuntissa ja halusi syliin, mutta vaimon katse oli kiinnittynyt minuun. ”Mitäs tämä on?”

Niin, pieni paketti paistiahan se. Minustakin tuntui vähän oudolta. Tämä oli ensimmäinen kerta kymmenvuotisen yhdessäolomme aikana, kun jääkaapissamme oli raakaa lihaa.

Koetin käydä mielessäni läpi sopivia verukkeita: ”Poika aloitti.”

Meidän perheessä oltiin pitkään melko puritaanisia kasvissyöjiä, osana laajempaa maailmanparannusprojektia. Lihan kasvatukseen menee kauheasti energiaa, joten kasvissyöjä on ympäristölle ystävällisempi. Vähän meitä molempia arvelutti myös eläinten kohtelu lihateollisuudessa.

Minulla homma alkoi lipsua pian niin sanotun mummo-argumentin takia. Jos mummo tarjoaa lihapataa, on parempi joustaa ruokavaliostaan kuin tuottaa mielipahaa. Ei se maailman pelastuminen ole yhdestä lihalautasellisesta kiinni.

”Oletteko ihan… kaikkiruokaisia?” neuvolantäti kysyi Kallion terveysasemalla, kun vasta odotimme lasta. Näillä nurkilla terveyskeskuksessakin osataan lukea pukukoodia, ja palestiinalaishuivi kaulassa herättää epäilyt ekoilusta.

Vaimo otti ohjat käsiinsä. Hän sanoi olevansa kasvissyöjä, mutta että minulle käy kaikki.

”Entäs lapsi?”

Katsoimme toisiamme, tästä oli juteltu.

Lapsi söisi samaa kuin muutkin – kotona kasviscurrya ja päivähoidossa jauhelihakeittoa. Tasapaino säilyisi. Kotona jatkuisi vanha meno, mutta lapsen ei tarvitsisi perustella vanhempiensa­ valintoja kodin ulkopuolella.

Täti näytti siltä, että vastaus oli oikea.

Kun jäin kotiin hoitamaan vauvaa, kokkasin pari päivää innokkaasti. Soseutin luomukasviksia. Panin sekaan kalaa, kananmunaa ja papuja.

Kolmantena päivänä olin kaupan vauvan­eineshyllyllä.

Neljäntenä päivänä vaimo seisoi ruokakaapin edessä vauvanlasagnepurkki kädessään: ”Tässähän on lihaa!”

Eihän kaupassa ole kuin paria lajia järkevän hintaisia kasviseineksiä! Vaihtelua pitää olla. Ja hyvähän se on totuttaa pientä vatsaa vähän raskaampaankin ruokaan, niin ei sitten mummolan lihapatareissulla käy kauheuksia.

Eikä se maailman pelastuminen ole muutamasta vauvanruokapurkista kiinni.

Nyt tulkitsin paistia pitelevän vaimon katseesta, että oltiin ylitetty taas uusi raja. Jonkinlainen selitys olisi syytä keksiä.

Itse asiassa olin itsekin ymmälläni. Minun ei edes tehnyt lihaa mieli. Olin niin pitkään kasvissyöjä, että pihvistä ja paistista oli mennyt maku.

Paistin sijaan olin halunnut ostaa samaan aikaan katumaasturilla kauppaan saapuneen perheen huolettomuutta. He eivät varmasti miettineet ruokansa hiilijalanjälkeä tai kertakäyttövaipoista kertyvää jätevuorta.

Halusin panna elämän risaiseksi herkkutiskillä, olla yhden hetken ajattelematta ilmastonmuutosta, maailmanrauhaa tai Itä-Afrikan nälänhätää.

Vaimoa nauratti: ”Saat sinä lihaa syödä.”

Minuakin alkoi huvittaa. Hassuahan se oli potea pienen lihapalan takia niin paljon syyllisyyttä, että kuvittelin vaimonkin pälyilevän paheksuvasti.

Vaimo huomautti, että jos omaantuntoon kovasti sattuu, kannattaa varmaan tehdä jotain. Päätin ottaa askelen taaksepäin: satunnainen sosiaalinen lihansyönti saisi jatkua, mutta yksinäinen pihveily kasvisruokakodissa saisi jäädä yhden kerran kokeiluksi.

Kroonisen maailmanparantajan on kuitenkin helpompi yrittää edes vähän kuin keksiä itselleen kehnoja selityksiä.

Vaahtomuoviin kääritty taapero

14593717128_45d65e82d2_b

Kolumni on julkaistu Vauva-lehdessä 9/2011.

Poikamme oppi kävelemään syntymäpäiväänsä edeltävällä viikolla.

Olisi ehkä parempi sanoa, että silloin poika oikeastaan vasta aloitti kävelyharjoitukset. Syntymäpäivillä hänen otsastaan tuijotti valtava mustelma kuin kolmas silmä.

Minua vähän hävetti. Poika oli toisena kävelypäivänään kaatunut päin hyllyn reunaa, enkä minä ollut ehtinyt napata kiinni.

Kukaan juhlavieraista ei sanonut mustelmasta mitään, mutta en päässyt eroon tunteesta, että jokunen heistä saattoi pitää minua hulttioisänä.

”Taaperokypärä”, tuttavaperheen isä ehdotti ratkaisuksi.

”Työkaverilla on neljä villiä lasta, ja ilman kypärää he eivät kuulemma selviäisi. Kypärän kanssa pojat voivat juosta vaikka täysillä seinään, eikä heille käy kuinkaan.”

Menin sanattomak­si. Kun olin pieni, meil­lä ei ollut edes pyöräilykypäröitä. Mutta nytkö pikkulapset käyttävät kypäriä kävellessäänkin?

”Kypärä päähän, järki jäähän”, vaimo tokaisi perheen lähdettyä. Minua nauratti.
Poika vaappui menemään kädessään lahjaksi saatu vasara, jonka mukana tulleissa ohjeissa kiellettiin antamasta lelua alle kolmivuotiaille. Vaappujaa katsellessani en voinut olla miettimättä, ettei hänessä vielä paljon järkeä jäädytettäväksi ollutkaan.

Kun poika syntyi, kerroin kaikille, ketkä vain viitsivät kuunnella, että meidän pojan elämänoppimäärään kuuluu murtuneita luita. Haluan lapseni­ kokeilevan rajojaan, ja rajoja rikkoessa saattaa välillä joku raajakin mennä rikki. Metodin erinomaisuutta perustelin esittelemällä listaa omista katkenneista luistani.

Vaimolla oli tapana luentoni päätteeksi huomauttaa, että hänellä oli ihan onnellinen ja rajoja rikkonut nuoruus ilman katkenneita luitakin.

Pojan syntymäpäivän iltana huomasin, etten enää ollut varma luunmurtometodini erinomaisuudesta kasvatustapana.

Kun pojan pää paria päivää aiemmin oli kolahtanut puuhyllyyn, olin ensin meinannut tulla hulluksi huolesta. Huoli oli vaihtunut pian ärsytykseen, kun huuto vain jatkui ja jatkui, vaikka vammat vaikuttivat pieniltä.

Aloin miettiä, että entä jos olisi tullut haava tai katkennut luu?

Päätin ehdottaa kävelykypärän hankkimista ja pojan huoneen pehmustamista täysin taaperoturvalliseksi. Näin päästäisiin monesta itkusta ja porusta ja minä voisin viettää enemmän aikaa internetissä, kun ei tarvitsisi lähteä terveyskeskukseen jonottamaan.

Yllättäen vaimo ei tukenutkaan täysin rinnoin suunnittelemaani kasvatuksellista takinkäännöstä. Hänen mielestään tarkoitus – pojan terveys – oli oikea, mutta sen syy – isän helpompi elämä – väärä.

”Ei lasta voi kääriä vaahtomuoviin vain siksi, että sinä voisit olla vahtimatta häntä.”

Hetken asiaa mietittyäni päätin ottaa mieluummin kärsivällisen lohduttajan roolin kuin hankkia vatsahaavan olemalla ylihuolehtivainen. Jos poika oppisi ennen teini-ikää, ettei seinää päin kannata juosta, olisin palkkani ansainnut.