Rakkaus kasvatti kahvat

14746762756_6c589edbe7_h

Kolumni on julkaistu alun perin Vauva-lehdessä 1/2012.

Seisoin vaa’alla ensimmäistä kertaa  moneen kuukauteen. Teki mieli huutaa.

Työpaikan punttisalin pukuhuoneessa en kuitenkaan kehdannut. Vieressä verkkareita jalkaan vetänyt naapuriosaston esimies olisi saattanut pitää pöhkönä tai turhamaisena.
Olisi varmaan ollut oikeassakin.

Kiukutti, vaikka olihan tämä ollut aavistettavissa. Paidat ja housut olivat jo kesän mittaan alkaneet käydä pieniksi, ja syksyllä vaatekaupan mitoitus oli muutettu kokoa pienemmäksi.

Vaaka varmisti tylyn totuuden. Olin saanut puolessa vuodessa reilusti enemmän kiloja kuin keskikäyriä pitkin kirinyt esikoispoikani.

 ”Ei sinun vatsasi valtava ole”, vaimo lohdutteli, kun puristelin jenkkakahvojani kotisohvan edessä illalla. ”Mutta on se vatsa.”

”Ennen sitä ei ollut”, nurisin takaisin.

Olin ollut varsin kunnollinen koti-isä: puoliltapäivin olin tankannut pojan purkkiruoalla, peitellyt hänet laatikkopyörän kyytiin ja polkaissut päiväuniajelulle.
Kahden tunnin unien aikana ehdin ajaa lähiöstä pitkälle Keskuspuistoon ja takaisin. Kahvilassa saatoin huoletta ottaa pullan tai vaikka kaksi, retken kunniaksi. Kaloreita ei tarvinnut laskea.

”Olit himokuntoilijaisä”, vaimo korjasi. ”Joku olisi voinut käyttää päiväunien ajan vaikka kotona siivoamiseen.”

Sitten vaimo jäi lomalle ja lenkit lyhenivät. Oli mukavampi olla yhdessä kotona ja laittaa lounasta kuin polkea pöhkönä pitkin peltoja.

Syksyn aluksi piti palata töihin. Päiväuniajelut loppuivat kokonaan, pullien syöminen ei.
Iltaisinkaan ei tehnyt mieli lenkille vaan nopeasti kotiin, vielä kun poika oli hetken hereillä.

Iltapuuron, kylvettämisen ja tuutulaulujen jälkeen jaksoin vain maata jäätelökippo sylissä sohvalla ja katsoa Avaraa luontoa Areenasta.

Kuudessa kuukaudessa rakkaus kasvatti jenkkakahvat.

Yhtenä päivänä päätin tulla kotiin tuntia tavallista aiemmin. Nyt kahvat saisivat kyytiä.

“Saat illan vapaaksi. Me lähdemme nyt pyörälenkille!” ilmoitin vaimolle.
Illallisen jälkeen pakkasin hyväntuulisen pikkumiehen haalareissaan laatikkopyörän kyytiin. Mielessäni nautin karisevista kiloista ja yhteisestä isä-lapsi-kokemuksesta.

Varttitunnin polkemisen jälkeen hyväntuulinen lenkkikaverini alkoi muuttua kärttyisäksi. Piti pysähtyä leikkipuistoon.

Hiekkalaatikon reunalla alkulämpöni muuttui nopeasti kylmääväksi hieksi. Maanittelin poikaa takaisin pyörän kyytiin.

Menestys ei ollut kehuttava.

Tunnin päästä kannoin pyörän kyydissä nukahtanutta haalarikääröä kotiovesta. Lapsen unirytmi oli siltä illalta pilalla.

Vaimo vilautti keittiöstä “arvasin, muttet olisi uskonut” -hymynsä.

Lauantai-iltana jätin Avaran luonnon väliin ja surffasin netissä. Vaimo tuli kuikuilemaan olan taakse.

“Etsin vauvalle valjaita”, sanoin. “Sellaisia, joissa on kahva niskassa.”

Vaimo kohotteli kulmiaan.

“Kahvakuulat ovat muotia”, aloitin selityksen, “ja poika on  jotakuinkin sopivan painoinen.”

Ajatukseni oli mahtava: Alkaisin kehittää vauvajumppaa, jossa käyttäisin poikaa kahvakuulana. Saisin olla yhdessä lapseni kanssa, ja poika saisi nauttia vauhdikkaasta leikityksestä. Ja jos jumpan patentoisi, sen lisenssimyynnillä voisi ansaita miljoonia.

Vaimo veti henkeä. “Kuule Teppo. Himokuntoilun, tunnollisen isyyden ja palkkatöiden yhdistäminen on aika hankalaa. Entäs jos vain alkaisit vihdoin miettiä, mitä syöt?”

Maailmanpelastusta lautasella

Kolumni on julkaistu alun perin Vauva-lehdessä 11/2011.

Vaimo seisoi jääkaapin edessä paperikäärö kädessään. Poika roikkui housunpuntissa ja halusi syliin, mutta vaimon katse oli kiinnittynyt minuun. ”Mitäs tämä on?”

Niin, pieni paketti paistiahan se. Minustakin tuntui vähän oudolta. Tämä oli ensimmäinen kerta kymmenvuotisen yhdessäolomme aikana, kun jääkaapissamme oli raakaa lihaa.

Koetin käydä mielessäni läpi sopivia verukkeita: ”Poika aloitti.”

Meidän perheessä oltiin pitkään melko puritaanisia kasvissyöjiä, osana laajempaa maailmanparannusprojektia. Lihan kasvatukseen menee kauheasti energiaa, joten kasvissyöjä on ympäristölle ystävällisempi. Vähän meitä molempia arvelutti myös eläinten kohtelu lihateollisuudessa.

Minulla homma alkoi lipsua pian niin sanotun mummo-argumentin takia. Jos mummo tarjoaa lihapataa, on parempi joustaa ruokavaliostaan kuin tuottaa mielipahaa. Ei se maailman pelastuminen ole yhdestä lihalautasellisesta kiinni.

”Oletteko ihan… kaikkiruokaisia?” neuvolantäti kysyi Kallion terveysasemalla, kun vasta odotimme lasta. Näillä nurkilla terveyskeskuksessakin osataan lukea pukukoodia, ja palestiinalaishuivi kaulassa herättää epäilyt ekoilusta.

Vaimo otti ohjat käsiinsä. Hän sanoi olevansa kasvissyöjä, mutta että minulle käy kaikki.

”Entäs lapsi?”

Katsoimme toisiamme, tästä oli juteltu.

Lapsi söisi samaa kuin muutkin – kotona kasviscurrya ja päivähoidossa jauhelihakeittoa. Tasapaino säilyisi. Kotona jatkuisi vanha meno, mutta lapsen ei tarvitsisi perustella vanhempiensa­ valintoja kodin ulkopuolella.

Täti näytti siltä, että vastaus oli oikea.

Kun jäin kotiin hoitamaan vauvaa, kokkasin pari päivää innokkaasti. Soseutin luomukasviksia. Panin sekaan kalaa, kananmunaa ja papuja.

Kolmantena päivänä olin kaupan vauvan­eineshyllyllä.

Neljäntenä päivänä vaimo seisoi ruokakaapin edessä vauvanlasagnepurkki kädessään: ”Tässähän on lihaa!”

Eihän kaupassa ole kuin paria lajia järkevän hintaisia kasviseineksiä! Vaihtelua pitää olla. Ja hyvähän se on totuttaa pientä vatsaa vähän raskaampaankin ruokaan, niin ei sitten mummolan lihapatareissulla käy kauheuksia.

Eikä se maailman pelastuminen ole muutamasta vauvanruokapurkista kiinni.

Nyt tulkitsin paistia pitelevän vaimon katseesta, että oltiin ylitetty taas uusi raja. Jonkinlainen selitys olisi syytä keksiä.

Itse asiassa olin itsekin ymmälläni. Minun ei edes tehnyt lihaa mieli. Olin niin pitkään kasvissyöjä, että pihvistä ja paistista oli mennyt maku.

Paistin sijaan olin halunnut ostaa samaan aikaan katumaasturilla kauppaan saapuneen perheen huolettomuutta. He eivät varmasti miettineet ruokansa hiilijalanjälkeä tai kertakäyttövaipoista kertyvää jätevuorta.

Halusin panna elämän risaiseksi herkkutiskillä, olla yhden hetken ajattelematta ilmastonmuutosta, maailmanrauhaa tai Itä-Afrikan nälänhätää.

Vaimoa nauratti: ”Saat sinä lihaa syödä.”

Minuakin alkoi huvittaa. Hassuahan se oli potea pienen lihapalan takia niin paljon syyllisyyttä, että kuvittelin vaimonkin pälyilevän paheksuvasti.

Vaimo huomautti, että jos omaantuntoon kovasti sattuu, kannattaa varmaan tehdä jotain. Päätin ottaa askelen taaksepäin: satunnainen sosiaalinen lihansyönti saisi jatkua, mutta yksinäinen pihveily kasvisruokakodissa saisi jäädä yhden kerran kokeiluksi.

Kroonisen maailmanparantajan on kuitenkin helpompi yrittää edes vähän kuin keksiä itselleen kehnoja selityksiä.

Vaahtomuoviin kääritty taapero

14593717128_45d65e82d2_b

Kolumni on julkaistu Vauva-lehdessä 9/2011.

Poikamme oppi kävelemään syntymäpäiväänsä edeltävällä viikolla.

Olisi ehkä parempi sanoa, että silloin poika oikeastaan vasta aloitti kävelyharjoitukset. Syntymäpäivillä hänen otsastaan tuijotti valtava mustelma kuin kolmas silmä.

Minua vähän hävetti. Poika oli toisena kävelypäivänään kaatunut päin hyllyn reunaa, enkä minä ollut ehtinyt napata kiinni.

Kukaan juhlavieraista ei sanonut mustelmasta mitään, mutta en päässyt eroon tunteesta, että jokunen heistä saattoi pitää minua hulttioisänä.

”Taaperokypärä”, tuttavaperheen isä ehdotti ratkaisuksi.

”Työkaverilla on neljä villiä lasta, ja ilman kypärää he eivät kuulemma selviäisi. Kypärän kanssa pojat voivat juosta vaikka täysillä seinään, eikä heille käy kuinkaan.”

Menin sanattomak­si. Kun olin pieni, meil­lä ei ollut edes pyöräilykypäröitä. Mutta nytkö pikkulapset käyttävät kypäriä kävellessäänkin?

”Kypärä päähän, järki jäähän”, vaimo tokaisi perheen lähdettyä. Minua nauratti.
Poika vaappui menemään kädessään lahjaksi saatu vasara, jonka mukana tulleissa ohjeissa kiellettiin antamasta lelua alle kolmivuotiaille. Vaappujaa katsellessani en voinut olla miettimättä, ettei hänessä vielä paljon järkeä jäädytettäväksi ollutkaan.

Kun poika syntyi, kerroin kaikille, ketkä vain viitsivät kuunnella, että meidän pojan elämänoppimäärään kuuluu murtuneita luita. Haluan lapseni­ kokeilevan rajojaan, ja rajoja rikkoessa saattaa välillä joku raajakin mennä rikki. Metodin erinomaisuutta perustelin esittelemällä listaa omista katkenneista luistani.

Vaimolla oli tapana luentoni päätteeksi huomauttaa, että hänellä oli ihan onnellinen ja rajoja rikkonut nuoruus ilman katkenneita luitakin.

Pojan syntymäpäivän iltana huomasin, etten enää ollut varma luunmurtometodini erinomaisuudesta kasvatustapana.

Kun pojan pää paria päivää aiemmin oli kolahtanut puuhyllyyn, olin ensin meinannut tulla hulluksi huolesta. Huoli oli vaihtunut pian ärsytykseen, kun huuto vain jatkui ja jatkui, vaikka vammat vaikuttivat pieniltä.

Aloin miettiä, että entä jos olisi tullut haava tai katkennut luu?

Päätin ehdottaa kävelykypärän hankkimista ja pojan huoneen pehmustamista täysin taaperoturvalliseksi. Näin päästäisiin monesta itkusta ja porusta ja minä voisin viettää enemmän aikaa internetissä, kun ei tarvitsisi lähteä terveyskeskukseen jonottamaan.

Yllättäen vaimo ei tukenutkaan täysin rinnoin suunnittelemaani kasvatuksellista takinkäännöstä. Hänen mielestään tarkoitus – pojan terveys – oli oikea, mutta sen syy – isän helpompi elämä – väärä.

”Ei lasta voi kääriä vaahtomuoviin vain siksi, että sinä voisit olla vahtimatta häntä.”

Hetken asiaa mietittyäni päätin ottaa mieluummin kärsivällisen lohduttajan roolin kuin hankkia vatsahaavan olemalla ylihuolehtivainen. Jos poika oppisi ennen teini-ikää, ettei seinää päin kannata juosta, olisin palkkani ansainnut.