in Kolumnit

Julkaistu alun perin HS.fissä 10.11.2013.

Oletteko huomanneet, että Helsinki on saanut uudet suunnittelijat? Pian alkaa tapahtua.

Mikko Aho aloitti kaupunkisuunnittelun päällikkönä vuoden alussa, liikennesuunnittelupäällikkö Ville Lehmuskoski ja yleiskaavapäällikkö Richard Manninen runsaan vuoden aiemmin. Muutenkin kaupunkisuunnittelussa tuntuu olevan meneillään sukupolvenvaihdos.

Uudet suunnittelupäälliköt ovat nyt muuraamassa työnsä peruskiveä, jonka perusteella heidän näkemystensä mukaista uutta kaupunkia aletaan rakentaa.

Luvassa on uusia etutöölöjä sinne, missä nyt on 1950-luvun ihanteiden mukaisia luonnonläheisiä metsälähiöitä. Moottoritiet muutetaan asuinkaduiksi ja oman auton pitämisestä tulee niin kallista, että suuri osa nykyautoilijoista vaihtaa kulkuvälineensä joukkoliikennelippuun.

Nämä ajatukset sisältyvät yleiskaavaan ja muihin strategiapapereihin, jotka ovat tänä syksynä päättäjien pöydällä. Kauas tulevaisuuteen kurkottavat visiopaperit voivat tuntua puisevan etäisiltä, mutta jos ne hyväksytään, yhteistä kaupunkiamme aletaan muokata niissä esitettyjen periaatteiden pohjalta.

Nyt pitäisi päättää, onko tämä sitä, mitä me helsinkiläiset oikeasti haluamme.

Vähän kaupunkisuunnittelun historiaa: Nyt puoli vuosisataa Suomea suunnitelleet modernistit antavat tilaa urbanisteille.

Modernismin pohja on viime vuosisadan alku- ja keskivaiheen ongelmissa. Kaupunki oli teollisuuden, hiiliuunien ja nykymittapuilla surkeiden moottoriajoneuvojen saastuttama ja rauhaton. Asuinolot olivat keskustassa kurjat. Maalta kaupunkiin muuttaneet ihmiset kaipasivat ahtaudesta luonnon rauhaan.

Ratkaisuksi modernistit keksivät nykyaikaiset metsälähiöt, joihin kaupungissa töissä käyvät isät ja äidit pääsivät omilla autoillaan nopeasti leveitä autoteitä pitkin. Lähiöiden oli määrä olla luonnonläheisiä itsenäisiä pikkukyliä, joissa kaikki arjen palvelut olisivat tarjolla kävelymatkan päässä.

Nyt lähiöiden asukasmäärät eivät riitä elättämään lähipalveluita. Kaupat, apteekit ja terveyskeskukset keskittyvät automarketteihin. Ja jotta ihmiset pääsisivät sujuvasti automarketteihin, tarvitaan isompia teitä.

Nyt ongelma on moderni lähiö, ratkaisu urbaani kaupunki. Keskuslämmitys ja katalysaattoriautot ovat tehneet kantakaupungin ilmasta helppoa hengittää.

2000-luvun urbanistit uskovat, että kaupunki on hyvä. Ihmisten kohtaamisista syntyy säpinää, joka toimii uuden, luovan talouden käyttövoimana. Syntyy innovaatioita ja kaupunkikulttuuria.

Siksi visioissa lähiöiden metsät saavat antaa tilaa asunnoille, kun pikkukylistä tiivistetään pikkukaupunkeja. Lähiöiden asukkaiden työmatkoja varten rakennetut kaupunkimoottoritiet kavennetaan laajenevan kantakaupungin asuinkaduiksi.

Moderniin Helsinkiin mahtui jotakuinkin nykyiset 600000 asukasta. Urbaani Helsinki vain paranee, kun asukkaita tulee kolmannes lisää. Yleiskaavassa Helsinkiä luonnostellaan siltä pohjalta, että asukkaita olisi vuonna 2050 yli 800000.

Virallisen version mukaan uudet suunnitelmat vain ratkovat nykyongelmia. Ne voi esittää myös ainoana vaihtoehtona: jos emme muuta kaupunkia urbaaniksi keitaaksi, lähipalvelut kuolevat, autoistunut liikenne tukehtuu omaan mahdottomuuteensa ja kaikki itseään kunnioittavat kansalaiset muuttavat ympäryskuntiin.

Oikeasti kyse on kuitenkin arvoista ja uskomuksista.

Modernisteille luonnonläheisyys oli arvo ja usko yksityisautoiluun kova.

Nyt uskotaan kaupungin sykkeeseen ja uskotaan tiivistämisen olevan ratkaisu. Se turvaa lähipalvelut ja toimivan joukkoliikenteen. Vastaavasti autoilun hintaa aiotaan hilata hiljalleen ylös niin, että urbaaniin huviajeluun ei ole keskivertokaupunkilaisella enää varaa.

Kaupunki on siis tulossa, olemmeko me valmiita? Haluammeko me sitä? Uskommeko me nyt visioissa esitettyihin ratkaisuihin?

Keskustelun aika on nyt.