in Kolumnit

Kolumni on julkaistu alun perin Vauva-lehdessä 11/2011.

Tukholman-matkallamme istahdimme perjantai-iltapäivänä Vasaparkenin leikkipuistoon. Katselin lasten iloksi rakennettuja vaaleanpunaisia pomppukumpuja, jotka muistuttivat valtavia, mäenrinteeseen kasvaneita äidin rin­toja.­
Onpas ruotsalaisen mutkaton tapa tuoda lasten vilinän ja vilskeen keskelle turvallisuudentunnetta, mietin.

Poika nukkui laatikkopyörän kyydissä, ja vaimo katseli miehiä. Raamikkaita, trendikkäästi pukeutuneita, pitkiä, rennosti sängekkäitä miehiä, jotka olivat puistossa lastensa kanssa.

Missä kaikki äidit ovat, vaimo kysyi.

Minäkin aloin ihmetellä, miten paljon Tukholmassa näkyi isiä lasten kanssa. Kahviloissa istui rutinoituneita tuttipulloisiä ryhmissä, ja museoiden edustalla parveili lastenvaunuisiä.

Ihmetytti niin paljon, että piti pyytää tuttu kahden lapsen isä juttuseuraksi lähikuppilaan.

”Töissä”, kaverini vastasi kysymykseeni. ”Ruotsalaisäidit ovat töissä.”
Syynä on erilainen vanhempainvapaasysteemi, ystäväni selitti. Ruotsissa vain isälle kuuluvia vanhempainvapaita on kaksi kuukautta. Koska kotona on paljon nuoria isiä, hiekkalaatikoiden reunalle syntyy isäporukoita ja keskustaan lapsiystävällisiä pappakahviloita.

Suomessa isällä on isäkuukausi, jota äiti ei voi käyttää – ja senkin isä saa vain, jos äiti suostuu luopumaan kahdesta viimeisestä vanhempainvapaaviikostaan.

Tulin vähän kateelliseksi ruotsalaisille. Täällä Suomessa eivät isät arkisin kokoonnu leikkipuistoon ryhmiksi. Jos hyvin käy, voi tietenkin ystävystyä sen toisen koti-isän kanssa, joka käy samassa puistossa. Jos ei synkkaa, korvaavia vaihtoehtoja ei ole.

Siihen tietysti voi luottaa, että leikkipuistoon mentäessä tulee sosiaalisetä heti juttelemaan isätoiminnasta. Sitä järjestetään työajan jälkeen iltaisin, että isät pääsevät mukaan.

Vaimo suositteli koti-isävaiheeni ajankuluksi vauva-afroa. Siellä tosin ei ole nähty miehiä niin pitkään aikaan, että pukuhuoneesta luovuttiin tarpeettomana.

Vauvajoogassa kuulemma joku mies on käynytkin.

Järjestäisiköhän joku päiväsaikaan vauvakuntonyrkkeilyä? Naisetkin saisivat tulla mukaan.

Suomessa on yhä varsin poikkeuksellista, että työssäkäyvä isä jää yksin kotiin lapsen kanssa. Sitäkin pidetään jo edistyksellisenä, että isä ottaa yhteiskunnan tarjoaman isäkuukauden. Tosin lapsen äiti käyttää yleensä samaan aikaan kaikki säästämänsä kesälomat.

”Vain harvat isät pystyvät järjestämään työnsä niin, että voivat jäädä pidemmäksi aikaa kotiin lapsen kanssa”, neuvolatäti selitti tilannetta.

Ihmettelin hiljaa mielessäni, miten lähes joka ikinen äiti on kuitenkin onnistunut järjestämään työnsä niin, että voi jäädä moneksi kuukaudeksi äitiysvapaille.

Vaimo huomautti, että tuttavapiirissämme on kyllä enemmänkin isiä, jotka ovat jääneet kotiin hoitamaan lasta ja päästäneet vaimonsa töihin. Heidän kanssaan voin jutella koti-isäjuttujani. Niitä eivät voi täysin ymmärtää kotiäidit, työisät eivätkä yhdessä vaimonsa kanssa kotona isäkuukautta viettävät perheenisät.

Koti-isäjutut ovat kokemuksia ja tunteita, jotka syntyvät vastuunvaihdosta. Siitä, että saa ja on pakko ottaa vastuu omasta lapsesta.

Koti-isänä muuttuu päivä päivältä tärkeämmäksi ihmiseksi. Yhtenä päivänä lapsi haluaakin muksahduksen jälkeen isän eikä äidin syliin. Silloin sydän olisi pakahtua onnesta, ellei vaimo näyttäisi vieressä niin surulliselta ja kateelliselta.

Jossain vaiheessa huomaa roolien vaihtuneen. Työpäivän päätteeksi kaljalle jäänyt vaimo ilmoittaa tekstiviestillä ottavansa vielä yhdet, kun itse valmistelee juuri rääkyvää vauvaa yöpuulle.

Sillä hetkellä pohtii, oliko puolen vuoden koti-isäpesti paras valinta.

Kyllä se oli. Ainakin vaimon mielestä.