in Kolumnit

Kolumni on julkaistu alun perin Vauva-lehdessä 11/2011.

Vaimo seisoi jääkaapin edessä paperikäärö kädessään. Poika roikkui housunpuntissa ja halusi syliin, mutta vaimon katse oli kiinnittynyt minuun. ”Mitäs tämä on?”

Niin, pieni paketti paistiahan se. Minustakin tuntui vähän oudolta. Tämä oli ensimmäinen kerta kymmenvuotisen yhdessäolomme aikana, kun jääkaapissamme oli raakaa lihaa.

Koetin käydä mielessäni läpi sopivia verukkeita: ”Poika aloitti.”

Meidän perheessä oltiin pitkään melko puritaanisia kasvissyöjiä, osana laajempaa maailmanparannusprojektia. Lihan kasvatukseen menee kauheasti energiaa, joten kasvissyöjä on ympäristölle ystävällisempi. Vähän meitä molempia arvelutti myös eläinten kohtelu lihateollisuudessa.

Minulla homma alkoi lipsua pian niin sanotun mummo-argumentin takia. Jos mummo tarjoaa lihapataa, on parempi joustaa ruokavaliostaan kuin tuottaa mielipahaa. Ei se maailman pelastuminen ole yhdestä lihalautasellisesta kiinni.

”Oletteko ihan… kaikkiruokaisia?” neuvolantäti kysyi Kallion terveysasemalla, kun vasta odotimme lasta. Näillä nurkilla terveyskeskuksessakin osataan lukea pukukoodia, ja palestiinalaishuivi kaulassa herättää epäilyt ekoilusta.

Vaimo otti ohjat käsiinsä. Hän sanoi olevansa kasvissyöjä, mutta että minulle käy kaikki.

”Entäs lapsi?”

Katsoimme toisiamme, tästä oli juteltu.

Lapsi söisi samaa kuin muutkin – kotona kasviscurrya ja päivähoidossa jauhelihakeittoa. Tasapaino säilyisi. Kotona jatkuisi vanha meno, mutta lapsen ei tarvitsisi perustella vanhempiensa­ valintoja kodin ulkopuolella.

Täti näytti siltä, että vastaus oli oikea.

Kun jäin kotiin hoitamaan vauvaa, kokkasin pari päivää innokkaasti. Soseutin luomukasviksia. Panin sekaan kalaa, kananmunaa ja papuja.

Kolmantena päivänä olin kaupan vauvan­eineshyllyllä.

Neljäntenä päivänä vaimo seisoi ruokakaapin edessä vauvanlasagnepurkki kädessään: ”Tässähän on lihaa!”

Eihän kaupassa ole kuin paria lajia järkevän hintaisia kasviseineksiä! Vaihtelua pitää olla. Ja hyvähän se on totuttaa pientä vatsaa vähän raskaampaankin ruokaan, niin ei sitten mummolan lihapatareissulla käy kauheuksia.

Eikä se maailman pelastuminen ole muutamasta vauvanruokapurkista kiinni.

Nyt tulkitsin paistia pitelevän vaimon katseesta, että oltiin ylitetty taas uusi raja. Jonkinlainen selitys olisi syytä keksiä.

Itse asiassa olin itsekin ymmälläni. Minun ei edes tehnyt lihaa mieli. Olin niin pitkään kasvissyöjä, että pihvistä ja paistista oli mennyt maku.

Paistin sijaan olin halunnut ostaa samaan aikaan katumaasturilla kauppaan saapuneen perheen huolettomuutta. He eivät varmasti miettineet ruokansa hiilijalanjälkeä tai kertakäyttövaipoista kertyvää jätevuorta.

Halusin panna elämän risaiseksi herkkutiskillä, olla yhden hetken ajattelematta ilmastonmuutosta, maailmanrauhaa tai Itä-Afrikan nälänhätää.

Vaimoa nauratti: ”Saat sinä lihaa syödä.”

Minuakin alkoi huvittaa. Hassuahan se oli potea pienen lihapalan takia niin paljon syyllisyyttä, että kuvittelin vaimonkin pälyilevän paheksuvasti.

Vaimo huomautti, että jos omaantuntoon kovasti sattuu, kannattaa varmaan tehdä jotain. Päätin ottaa askelen taaksepäin: satunnainen sosiaalinen lihansyönti saisi jatkua, mutta yksinäinen pihveily kasvisruokakodissa saisi jäädä yhden kerran kokeiluksi.

Kroonisen maailmanparantajan on kuitenkin helpompi yrittää edes vähän kuin keksiä itselleen kehnoja selityksiä.