Keli on tärkeä asia myös jalan ja pyörällä kulkeville

Julkaistu Helsingin Sanomissa 19.1.2016

Viime viikolla Helsinkiin tuli viimein talvi, ja samalla saatiin hetkeksi kunnon lumikaaos. Kun lunta on tullut kahdessa päivässä kymmeniä senttejä, ulkona liikkuminen on muuttunut auttamatta hankalaksi: junavuoroja on peruttu, rekat ja bussit ovat luistelleet liukkailla teillä ja autoa on saanut kaivaa hikipäissään syvältä lumikasasta.

Lähiöissä perheet ottivat pulkat ja rattikelkat käyttöön lasten kuljetuksessa päiväkotiin. Hetkeksi ajokelit saneli sää.

Keli ja sää tarkoittavat arkikielessä usein samaa, mutta tarkkaan ottaen ovat eri asioita. Sää on sitä, mitä luonto antaa: vesisadetta tai aurinkoa, pilvipoutaa tai pyryä. Keli sen sijaan tarkoittaa maaston kulkukelpoisuutta, ajokeliä.

Hyvä rekikeli tarkoittaa riittävästi lunta, hyvä ajokeli taas yleensä päinvastaista: lumet olisi syytä saada tieltä pois, jotta katuja olisi kevyempi ja turvallisempi kulkea.

Keli ei siis tule taivaalta, se tehdään ihmis- tai konevoimin.

Olen liikenteen sekakäyttäjä, joka kulkee kaupungissa pääasiassa julkisilla, pyörällä ja jalan. Monena vuonna olen pannut polkupyörän talvivarastoon lumen tultua, koska ajokeliennuste on ollut kuukausiksi heikko.

Sään vuoksi kelvottomia pyöräilypäiviä on Helsingissä vain muutama vuodessa, mutta pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden kelit ovat olleet kehnot usein viikkoja lumisateen jälkeenkin. Syynä ovat kelvottomasti tehdyt lumityöt.

Pahimpina lumitalvina lastenrattaat ovat olleet lähiössä viikkoja hyödyttömät, koska jalkakäytävillä on kulkenut vain ajokelvoton, kävelijöiden itse tallaama kinttupolku.

Tänä vuonna näyttää olevan toisin. Ainakin kotikaupunginosassani Herttoniemessä jalkakäytävillä oli viime viikolla monin paikoin parempi keli kuin ajoradalla. Pyörätietkin näyttivät olevan hyvässä kunnossa heti pyrypäivän jälkeisenä aamuna.

Keli on tärkeä asia myös jalan ja pyörällä kulkeville, ja pyörällä ja jalan kulkevat ovat tärkeitä kaupungille.

Helsingin liikenne menee solmuun, jos jokainen yrittää kaupunkiin omalla autolla.

Pitkiä matkoja harva tekee kokonaan jalan tai pyörällä, mutta jokainen joukkoliikenteen käyttäjä kävelee tai pyöräilee osan matkasta. On hölmöläisten hommaa aurata ensimmäiseksi bussikaistat ja junaradat, jos ihmiset eivät pääse päiväkausiin vallien yli pysäkeille ja asemille.

Kaupunki tulee, oletko valmis?

Images from an album of Randolph Field photographed by Milton Blackstone.

Julkaistu alun perin HS.fissä 10.11.2013.

Oletteko huomanneet, että Helsinki on saanut uudet suunnittelijat? Pian alkaa tapahtua.

Mikko Aho aloitti kaupunkisuunnittelun päällikkönä vuoden alussa, liikennesuunnittelupäällikkö Ville Lehmuskoski ja yleiskaavapäällikkö Richard Manninen runsaan vuoden aiemmin. Muutenkin kaupunkisuunnittelussa tuntuu olevan meneillään sukupolvenvaihdos.

Uudet suunnittelupäälliköt ovat nyt muuraamassa työnsä peruskiveä, jonka perusteella heidän näkemystensä mukaista uutta kaupunkia aletaan rakentaa.

Luvassa on uusia etutöölöjä sinne, missä nyt on 1950-luvun ihanteiden mukaisia luonnonläheisiä metsälähiöitä. Moottoritiet muutetaan asuinkaduiksi ja oman auton pitämisestä tulee niin kallista, että suuri osa nykyautoilijoista vaihtaa kulkuvälineensä joukkoliikennelippuun.

Nämä ajatukset sisältyvät yleiskaavaan ja muihin strategiapapereihin, jotka ovat tänä syksynä päättäjien pöydällä. Kauas tulevaisuuteen kurkottavat visiopaperit voivat tuntua puisevan etäisiltä, mutta jos ne hyväksytään, yhteistä kaupunkiamme aletaan muokata niissä esitettyjen periaatteiden pohjalta.

Nyt pitäisi päättää, onko tämä sitä, mitä me helsinkiläiset oikeasti haluamme.

Vähän kaupunkisuunnittelun historiaa: Nyt puoli vuosisataa Suomea suunnitelleet modernistit antavat tilaa urbanisteille.

Modernismin pohja on viime vuosisadan alku- ja keskivaiheen ongelmissa. Kaupunki oli teollisuuden, hiiliuunien ja nykymittapuilla surkeiden moottoriajoneuvojen saastuttama ja rauhaton. Asuinolot olivat keskustassa kurjat. Maalta kaupunkiin muuttaneet ihmiset kaipasivat ahtaudesta luonnon rauhaan.

Ratkaisuksi modernistit keksivät nykyaikaiset metsälähiöt, joihin kaupungissa töissä käyvät isät ja äidit pääsivät omilla autoillaan nopeasti leveitä autoteitä pitkin. Lähiöiden oli määrä olla luonnonläheisiä itsenäisiä pikkukyliä, joissa kaikki arjen palvelut olisivat tarjolla kävelymatkan päässä.

Nyt lähiöiden asukasmäärät eivät riitä elättämään lähipalveluita. Kaupat, apteekit ja terveyskeskukset keskittyvät automarketteihin. Ja jotta ihmiset pääsisivät sujuvasti automarketteihin, tarvitaan isompia teitä.

Nyt ongelma on moderni lähiö, ratkaisu urbaani kaupunki. Keskuslämmitys ja katalysaattoriautot ovat tehneet kantakaupungin ilmasta helppoa hengittää.

2000-luvun urbanistit uskovat, että kaupunki on hyvä. Ihmisten kohtaamisista syntyy säpinää, joka toimii uuden, luovan talouden käyttövoimana. Syntyy innovaatioita ja kaupunkikulttuuria.

Siksi visioissa lähiöiden metsät saavat antaa tilaa asunnoille, kun pikkukylistä tiivistetään pikkukaupunkeja. Lähiöiden asukkaiden työmatkoja varten rakennetut kaupunkimoottoritiet kavennetaan laajenevan kantakaupungin asuinkaduiksi.

Moderniin Helsinkiin mahtui jotakuinkin nykyiset 600000 asukasta. Urbaani Helsinki vain paranee, kun asukkaita tulee kolmannes lisää. Yleiskaavassa Helsinkiä luonnostellaan siltä pohjalta, että asukkaita olisi vuonna 2050 yli 800000.

Virallisen version mukaan uudet suunnitelmat vain ratkovat nykyongelmia. Ne voi esittää myös ainoana vaihtoehtona: jos emme muuta kaupunkia urbaaniksi keitaaksi, lähipalvelut kuolevat, autoistunut liikenne tukehtuu omaan mahdottomuuteensa ja kaikki itseään kunnioittavat kansalaiset muuttavat ympäryskuntiin.

Oikeasti kyse on kuitenkin arvoista ja uskomuksista.

Modernisteille luonnonläheisyys oli arvo ja usko yksityisautoiluun kova.

Nyt uskotaan kaupungin sykkeeseen ja uskotaan tiivistämisen olevan ratkaisu. Se turvaa lähipalvelut ja toimivan joukkoliikenteen. Vastaavasti autoilun hintaa aiotaan hilata hiljalleen ylös niin, että urbaaniin huviajeluun ei ole keskivertokaupunkilaisella enää varaa.

Kaupunki on siis tulossa, olemmeko me valmiita? Haluammeko me sitä? Uskommeko me nyt visioissa esitettyihin ratkaisuihin?

Keskustelun aika on nyt.

Soininvaaralaisten hommafoorumi

5881492824_a72d087090_o

Julkaistu alun perin HS.fissä 28.7.2013.

Juteltaisiinko vähän Helsingin parkkipaikkanormista ja korkean rakentamisen ohjelmasta?

Kymmenen vuotta sitten tällä aloituksella olisi tyhjentänyt minkä tahansa helsinkiläisen baaripöydän hetkessä. Nyt näyttää pahasti siltä, että kikka ei ole enää yleispätevä.

Kaupunkisuunnittelu – paino sanalla kaupunki – on alkanut kiinnostaa yhä useampia. Porina kaavoituskatsauksista ei varmasti täytä kulmakuppiloiden äänimaisemaa, mutta sosiaalisessa mediassa ja blogeissa puhetta riittää.

Kiivainta keskustelu Helsingin suunnittelusta on Facebookin Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmässä. Kaikille avoimessa ryhmässä on yhdeksänsataa jäsentä ja ajatustenvaihto intohimoista.

Tällä viikolla ryhmässä on keskusteltu muun muassa Alkon monopolin vaikutuksesta kivijalkaliikkeiden ahdinkoon, pohdittu olisiko Pitäjänmäestä läntisen Helsingin aluekeskukseksi ja spekuloitu sillä, miten älyautot muuttavat kaupunkirakennetta.

Vilkkaimmat keskustelut keräävät ryhmässä satoja kommentteja. Kommentoijien joukossa on rivikansalaisten lisäksi helsinkiläisiä nimipoliitikkoja, päättäviä virkamiehiä ja nimekkäitä tutkijoita.

Näkyvimmin poliitikoista esillä ovat Helsingin vihreät insinörtit, mutta pienen soittokierroksen perusteella ryhmässä käytävää keskustelua arvostetaan yli puoluerajojen.

Ilmiönä Lisää kaupunkia Helsinkiin on tavallaan kivikaupunkifanien vastine maahanmuuttokriitikkojen Hommafoorumille.

Siinä missä Hommafoorum Jussi Halla-ahon (ps) blogin vieraskirjan vakikirjoittajien keskustelupaikaksi, Lisää kaupunkia Helsinkiin sikisi Osmo Soininvaaran (vihr) blogin vakikommentoijien foorumiksi.

Erojakin toki on. Hommafoorumilla keskustellaan nimimerkkien suojista, Lisää kaupunkia Helsinkiin -ryhmässä omilla nimillä. Hommafoorum vaatii vähemmän maahanmuuttoa, Lisää kaupunkia Helsinkiin vaatii, no, lisää kivikaupunkia.

Kasvava kiinnostus kaupungin päätöksiin ja suunnitelmiin on kuitenkin yhtä Facebook-ryhmää suurempi trendi. Päättäjien mukaan yhteydenottoja tulee helsinkiläisiltä entistä enemmän ja niiden sisältö on aiempaa mietitympi.

Tietoa on nyt helpompi saada ja sosiaalisen median avulla se leviää nopeasti. Ravintolapäivän ja Kallio-liikkeen tapaiset nettiliikkeet ovat myös totuttaneet uuden sukupolven siihen, että jälkikäteen purnaamisen sijaan voi myös olla itse aktiivinen.

Laajemmin kyse on siitä, että internet alkaa nyt oikeasti lunastaa sille asetettuja toiveita. Palanen kerrallaan on rakentumassa kulttuuri, jossa asiantuntijat, päättäjät ja kansalaiset keskustelevat tulevista päätöksistä verkossa julkisesti.

Se on paljon yhtä Facebook-ryhmää isompi asia.

Mutta tosiaan: Juteltaisiinko vähän Helsingin parkkipaikkanormista ja korkean rakentamisen ohjelmasta?

Arjen valokuvamuisti

Arjen valokuvamuisti

Kolumni on julkaistu alun perin Vauva-lehdessä 3/2012.

”Nyt loppui se kuvaaminen, minä lähden ostamaan maitoa.”

Mökkimatkan perhepotretti Holman Prismassa jäi ottamatta, kun vaimolta paloi pinna. Poika hakkasi autokärryn tööttiä ja hävisi vaimon työntämänä lastenruokahyllyn taakse.

En siis vielä saanut vuoden 2012 albumiini kuvaa perheeni automarketarjesta. No, tässä on vielä monta kuukautta aikaa, vakuuttelin itselleni. Kyllä näitä reissuja tulisi.

Äitini kuoli viime kesänä. Hän oli niin pitkään sairas, ettei kukaan meistä sisaruksista oikein muistanut häntä kuin sairaalan sängyssä makaavana vanhuksena.

Äitini kuolemaa seuranneina viikkoina asuin lapsuudenkodissani ja kävin läpi vanhoja valokuvia. Kylläpä minä näytin vuonna 1980 samalta kuin poikani nyt! Hih, tuollaiset vaatteet olivat muotia isosisarusteni ollessa lapsia 1960-luvulla. Ja miten äiti oikein jaksoi järjestää noin valtavia lastenjuhlia?

Kuvia oli paljon, onneksi. Niiden avulla saimme takaisin sen äidin, joka meillä oli ennen sairautta.

Minä sain puolestani itselleni uuden suhteen valokuvaamiseen. Valokuvien avulla voisin museoida perheemme arjen niin, että minä, lapseni ja lapsenlapseni voisivat palata siihen vielä vuosikymmentenkin jälkeen.

Äidin ottamat valokuvat lapsuudestani olivat aika tavallisia. Niihin oli tallennettu matkat, juhlat ja merkkipäivät. Ja lapset. Vanhempani olivat kuvanneet toisiaan seurusteluaikoina, mutta lasten syntymän jälkeen pääosissa olivat lapset.

Kokosin yhteen omat digikuvani viime vuosilta. Vaimoni oli hävinnyt kuvista heti synnytyslaitokselta kotiutumisen jälkeen. Valokuviin tallennetussa arkimuseossamme oli tilaa enää varttuvalle vauvalle, josta oli kuvia edestä ja takaa, läheltä ja kaukaa.
Piti siis muistaa kuvata myös vaimoa, ei vain poikaa. Arjen arkistoimisen takia.

Itse asiassa arki oli asia, joka äidiltäni oli jäänyt arkistoimatta. Kaikkein kiinnostavimmissa kuvissa se oli kuitenkin mukana sivuosassa.

Tuolta näyttivät maitopurkit 30 vuotta sitten! Ja totta, tuollaisissa vaunuissa pikkusiskoni istui, kun kävimme lähikaupassa.

Mutta miltä siellä itse lähikaupassa näytti? Valtava kaapillinen lapsuuteni valokuvia ei auttanut muistikuvan tarkentamisessa. Kohtaamiseni Kolmårdenin villieläinten kanssa oli tallennettu tarkasti, mutta Kourulan kauppa-arjen kohdalla oli iso aukko.

Tajusin, että kuvat, jotka tänään tuntuvat typeriltä ottaa ja huomenna vähän vaivaannuttavilta katsoa, voivat olla kolmen vuosikymmenen päästä kaikkein arvokkaimpia.

Minulla ei ollut ainuttakaan kuvaa lähi-Alepastamme.

”Siksi kuvaamme aamiaisia”, vaimoni tyttökerhokaveri sanoi. Miehensä kanssa he asettelevat pöytään näkyville leipä- ja voipaketit, kahvit ja mehut, astiat ja aamun Hesarin. Sitten pöytään istumaan ja otetaan kuva, naps. Syntyy palanen aitoa lavastettua arkea, säilöttynä bitteinä kovalevylle.

Olin kateellinen ideasta. Juuri noin halusin tallentaa poikani lapsuuden. Pääosassa on näennäisesti kuvan keskellä poseeraava perhe, mutta sivuosissa on vahva arjen ja ajan hengen roolitus: on koti ja sen huonekalut, media ja päivän päätapahtumat, vuoden tyyli kampauksina ja asuina, leipäpaketti kertomassa, miltä ruokapöydän brändituotteet näyttivät vuonna 2012.

Tuttavamme olivat kehittäneet täydellisen tavan tallentaa arjen muiston valokuviin.

Minä päätin, että muistan kuvata myös kauppareissut. Poikaani varten.

Vaimo tuli ostoskärryineen vastaan seuraavalla käytävällä. Hän näytti rauhoittuneen.
”Kuulehan”, hän sanoi. ”Mitä jos ottaisit nyt pari hyvää kuvaa ja keskittyisit sitten kauppalapun lukemiseen.”

 

Pyöräilyn vaaroilla pelottelu on typerää

Julkaistu alun perin HS.fissä 5.8.2012.

”Vain munapää ei käytä kypärää.”

Näin Liikenneturva markkinoi nuorille pyöräilykypärän käyttöä. Kampanjavideossa heitellään kananmunia katuun ja annetaan ymmärtää, että näin käy, jos lähdet pyöräilemään ilman päätä suojaavaa stryroxkuorta.

Munapää-kampanja on vain yksi esimerkki siitä, miten kypärättömyydellä pelottelu saa pyöräilyn tuntumaan vaaralliselta: Aivan kuin mahdollisuudet selvitä pyöräreissusta hengissä ovat samat kuin kananmunalla, joka heitetään kahdesta metristä asfaltille.

Kampanjan tarkoitus on hyvä. Pyöräilykypärä voi pelastaa hengen. Lakikin sanoo, että kypärää olisi syytä käyttää.

Mutta miten on, korjaako kuolema, jos pyörällä uskaltautuu liikenteeseen? Onko ilman kypärää pyöräily niin iso ongelma, että ilman kypärää pyöräileviä kannattaa joukolla paheksua ja pelotella?

Oikeasti pyöräily on todella turvallista.

Liikenneturvan tilastokirjan mukaan viime vuonna Suomen liikenteessä kuoli 19 pyöräilijää. Vertailun vuoksi: Henkilöautoilijoita kuoli 172.

Pyysin pohdinnan tueksi tilastot Töölön sairaalan neurokirurgiselta teho-osastolta, joka hoitaa Suomen vakavimmat päävammat. Vuosina 2009–2010 sen hoidossa tai tarkkailussa oli 557 potilasta, jotka olivat iskeneet päänsä pahasti.

Kävellessä kaatuneita oli 265, pyöräilijöitä 43, autoilijoita 26. Jos auto-onnettomuuksiin lisää ne 18 pyöräilijää, joiden vamman aiheutti heihin törmännyt moottoriajoneuvo, nousee autoilun päävammasaldo pyöräilyn ohi.

Vamman saaneista pyöräilijöistä joka kolmannella oli kypärä, mikä vastaa Liikenneturvan laskelmia kypärän käytöstä ylipäänsä Kypärä ei siis näytä Töölön sairaalan tilastojen valossa olevan taikaratkaisu, jolla pyöräilystä tulisi turvallisempaa.

Kypäräkyttäyksen sijaan kannattaisi kehittää liikenneratkaisua ja -kulttuuria niin, että autojen ja pyörien kolarit saataisiin kitkettyä. Ne ovat ylivoimaisesti eniten pahoja pään vammoja aiheuttava syy, kertovat Töölön tilastot.

Toinen vakava riski pyöräilijöille on viina. Viidennes päänsä pahasti iskeneistä pyöräilijöistä oli humalassa.

Kolmas riski ovat suuret nopeudet. 12 prosenttia Töölöön päävamman takia joutuneista pyöräilijöistä oli kaatunut kaahatessaan alamäkeen.

Tämän kolumnin tarkoitus ei ole väittää, että pyöräilykypärää ei kannattaisi käyttää. Kyllä kannattaa. Minäkin käytän. Se on fiksua.

Mutta kokonaisuuden kannalta on parempi houkutella sata ihmistä pyöräilemään – kypärän kanssa tai ilman – kuin pelotella sata prosenttia pyöräilijöistä käyttämään kypärää.

Kansainvälisten tutkimusten mukaan jo kevyestä työmatkapyöräilystä koituvat terveyshyödyt ovat kansantaloudelle monikymmenkertaiset verrattuna kuluihin, jotka aiheutuvat onnettomuuksista. Pyörällä asioivat ihmiset ovat keskimäärin terveempiä, tehokkaampia ja elävät pidempään.

Australian tiukka kypärälaki on antanut viitteitä siitä, että ankarasti valvottu kypäräpakko ei juurikaan pienennä pyöräilijöiden loukkaantumisriskiä, muttavähentää rajusti pyöräilyä. Hyvä tarkoitus kääntyi itseään vastaan.

Fiksu käyttää kypärää, mutta vain Munapää panee paukkunsa kypärättömyydellä pelotteluun.

Koti-isä kateellisena

6082306358_d0fcab3741_o

Kolumni on julkaistu alun perin Vauva-lehdessä 11/2011.

Tukholman-matkallamme istahdimme perjantai-iltapäivänä Vasaparkenin leikkipuistoon. Katselin lasten iloksi rakennettuja vaaleanpunaisia pomppukumpuja, jotka muistuttivat valtavia, mäenrinteeseen kasvaneita äidin rin­toja.­
Onpas ruotsalaisen mutkaton tapa tuoda lasten vilinän ja vilskeen keskelle turvallisuudentunnetta, mietin.

Poika nukkui laatikkopyörän kyydissä, ja vaimo katseli miehiä. Raamikkaita, trendikkäästi pukeutuneita, pitkiä, rennosti sängekkäitä miehiä, jotka olivat puistossa lastensa kanssa.

Missä kaikki äidit ovat, vaimo kysyi.

Minäkin aloin ihmetellä, miten paljon Tukholmassa näkyi isiä lasten kanssa. Kahviloissa istui rutinoituneita tuttipulloisiä ryhmissä, ja museoiden edustalla parveili lastenvaunuisiä.

Ihmetytti niin paljon, että piti pyytää tuttu kahden lapsen isä juttuseuraksi lähikuppilaan.

”Töissä”, kaverini vastasi kysymykseeni. ”Ruotsalaisäidit ovat töissä.”
Syynä on erilainen vanhempainvapaasysteemi, ystäväni selitti. Ruotsissa vain isälle kuuluvia vanhempainvapaita on kaksi kuukautta. Koska kotona on paljon nuoria isiä, hiekkalaatikoiden reunalle syntyy isäporukoita ja keskustaan lapsiystävällisiä pappakahviloita.

Suomessa isällä on isäkuukausi, jota äiti ei voi käyttää – ja senkin isä saa vain, jos äiti suostuu luopumaan kahdesta viimeisestä vanhempainvapaaviikostaan.

Tulin vähän kateelliseksi ruotsalaisille. Täällä Suomessa eivät isät arkisin kokoonnu leikkipuistoon ryhmiksi. Jos hyvin käy, voi tietenkin ystävystyä sen toisen koti-isän kanssa, joka käy samassa puistossa. Jos ei synkkaa, korvaavia vaihtoehtoja ei ole.

Siihen tietysti voi luottaa, että leikkipuistoon mentäessä tulee sosiaalisetä heti juttelemaan isätoiminnasta. Sitä järjestetään työajan jälkeen iltaisin, että isät pääsevät mukaan.

Vaimo suositteli koti-isävaiheeni ajankuluksi vauva-afroa. Siellä tosin ei ole nähty miehiä niin pitkään aikaan, että pukuhuoneesta luovuttiin tarpeettomana.

Vauvajoogassa kuulemma joku mies on käynytkin.

Järjestäisiköhän joku päiväsaikaan vauvakuntonyrkkeilyä? Naisetkin saisivat tulla mukaan.

Suomessa on yhä varsin poikkeuksellista, että työssäkäyvä isä jää yksin kotiin lapsen kanssa. Sitäkin pidetään jo edistyksellisenä, että isä ottaa yhteiskunnan tarjoaman isäkuukauden. Tosin lapsen äiti käyttää yleensä samaan aikaan kaikki säästämänsä kesälomat.

”Vain harvat isät pystyvät järjestämään työnsä niin, että voivat jäädä pidemmäksi aikaa kotiin lapsen kanssa”, neuvolatäti selitti tilannetta.

Ihmettelin hiljaa mielessäni, miten lähes joka ikinen äiti on kuitenkin onnistunut järjestämään työnsä niin, että voi jäädä moneksi kuukaudeksi äitiysvapaille.

Vaimo huomautti, että tuttavapiirissämme on kyllä enemmänkin isiä, jotka ovat jääneet kotiin hoitamaan lasta ja päästäneet vaimonsa töihin. Heidän kanssaan voin jutella koti-isäjuttujani. Niitä eivät voi täysin ymmärtää kotiäidit, työisät eivätkä yhdessä vaimonsa kanssa kotona isäkuukautta viettävät perheenisät.

Koti-isäjutut ovat kokemuksia ja tunteita, jotka syntyvät vastuunvaihdosta. Siitä, että saa ja on pakko ottaa vastuu omasta lapsesta.

Koti-isänä muuttuu päivä päivältä tärkeämmäksi ihmiseksi. Yhtenä päivänä lapsi haluaakin muksahduksen jälkeen isän eikä äidin syliin. Silloin sydän olisi pakahtua onnesta, ellei vaimo näyttäisi vieressä niin surulliselta ja kateelliselta.

Jossain vaiheessa huomaa roolien vaihtuneen. Työpäivän päätteeksi kaljalle jäänyt vaimo ilmoittaa tekstiviestillä ottavansa vielä yhdet, kun itse valmistelee juuri rääkyvää vauvaa yöpuulle.

Sillä hetkellä pohtii, oliko puolen vuoden koti-isäpesti paras valinta.

Kyllä se oli. Ainakin vaimon mielestä.

Rakkaus kasvatti kahvat

14746762756_6c589edbe7_h

Kolumni on julkaistu alun perin Vauva-lehdessä 1/2012.

Seisoin vaa’alla ensimmäistä kertaa  moneen kuukauteen. Teki mieli huutaa.

Työpaikan punttisalin pukuhuoneessa en kuitenkaan kehdannut. Vieressä verkkareita jalkaan vetänyt naapuriosaston esimies olisi saattanut pitää pöhkönä tai turhamaisena.
Olisi varmaan ollut oikeassakin.

Kiukutti, vaikka olihan tämä ollut aavistettavissa. Paidat ja housut olivat jo kesän mittaan alkaneet käydä pieniksi, ja syksyllä vaatekaupan mitoitus oli muutettu kokoa pienemmäksi.

Vaaka varmisti tylyn totuuden. Olin saanut puolessa vuodessa reilusti enemmän kiloja kuin keskikäyriä pitkin kirinyt esikoispoikani.

 ”Ei sinun vatsasi valtava ole”, vaimo lohdutteli, kun puristelin jenkkakahvojani kotisohvan edessä illalla. ”Mutta on se vatsa.”

”Ennen sitä ei ollut”, nurisin takaisin.

Olin ollut varsin kunnollinen koti-isä: puoliltapäivin olin tankannut pojan purkkiruoalla, peitellyt hänet laatikkopyörän kyytiin ja polkaissut päiväuniajelulle.
Kahden tunnin unien aikana ehdin ajaa lähiöstä pitkälle Keskuspuistoon ja takaisin. Kahvilassa saatoin huoletta ottaa pullan tai vaikka kaksi, retken kunniaksi. Kaloreita ei tarvinnut laskea.

”Olit himokuntoilijaisä”, vaimo korjasi. ”Joku olisi voinut käyttää päiväunien ajan vaikka kotona siivoamiseen.”

Sitten vaimo jäi lomalle ja lenkit lyhenivät. Oli mukavampi olla yhdessä kotona ja laittaa lounasta kuin polkea pöhkönä pitkin peltoja.

Syksyn aluksi piti palata töihin. Päiväuniajelut loppuivat kokonaan, pullien syöminen ei.
Iltaisinkaan ei tehnyt mieli lenkille vaan nopeasti kotiin, vielä kun poika oli hetken hereillä.

Iltapuuron, kylvettämisen ja tuutulaulujen jälkeen jaksoin vain maata jäätelökippo sylissä sohvalla ja katsoa Avaraa luontoa Areenasta.

Kuudessa kuukaudessa rakkaus kasvatti jenkkakahvat.

Yhtenä päivänä päätin tulla kotiin tuntia tavallista aiemmin. Nyt kahvat saisivat kyytiä.

“Saat illan vapaaksi. Me lähdemme nyt pyörälenkille!” ilmoitin vaimolle.
Illallisen jälkeen pakkasin hyväntuulisen pikkumiehen haalareissaan laatikkopyörän kyytiin. Mielessäni nautin karisevista kiloista ja yhteisestä isä-lapsi-kokemuksesta.

Varttitunnin polkemisen jälkeen hyväntuulinen lenkkikaverini alkoi muuttua kärttyisäksi. Piti pysähtyä leikkipuistoon.

Hiekkalaatikon reunalla alkulämpöni muuttui nopeasti kylmääväksi hieksi. Maanittelin poikaa takaisin pyörän kyytiin.

Menestys ei ollut kehuttava.

Tunnin päästä kannoin pyörän kyydissä nukahtanutta haalarikääröä kotiovesta. Lapsen unirytmi oli siltä illalta pilalla.

Vaimo vilautti keittiöstä “arvasin, muttet olisi uskonut” -hymynsä.

Lauantai-iltana jätin Avaran luonnon väliin ja surffasin netissä. Vaimo tuli kuikuilemaan olan taakse.

“Etsin vauvalle valjaita”, sanoin. “Sellaisia, joissa on kahva niskassa.”

Vaimo kohotteli kulmiaan.

“Kahvakuulat ovat muotia”, aloitin selityksen, “ja poika on  jotakuinkin sopivan painoinen.”

Ajatukseni oli mahtava: Alkaisin kehittää vauvajumppaa, jossa käyttäisin poikaa kahvakuulana. Saisin olla yhdessä lapseni kanssa, ja poika saisi nauttia vauhdikkaasta leikityksestä. Ja jos jumpan patentoisi, sen lisenssimyynnillä voisi ansaita miljoonia.

Vaimo veti henkeä. “Kuule Teppo. Himokuntoilun, tunnollisen isyyden ja palkkatöiden yhdistäminen on aika hankalaa. Entäs jos vain alkaisit vihdoin miettiä, mitä syöt?”

Maailmanpelastusta lautasella

Kolumni on julkaistu alun perin Vauva-lehdessä 11/2011.

Vaimo seisoi jääkaapin edessä paperikäärö kädessään. Poika roikkui housunpuntissa ja halusi syliin, mutta vaimon katse oli kiinnittynyt minuun. ”Mitäs tämä on?”

Niin, pieni paketti paistiahan se. Minustakin tuntui vähän oudolta. Tämä oli ensimmäinen kerta kymmenvuotisen yhdessäolomme aikana, kun jääkaapissamme oli raakaa lihaa.

Koetin käydä mielessäni läpi sopivia verukkeita: ”Poika aloitti.”

Meidän perheessä oltiin pitkään melko puritaanisia kasvissyöjiä, osana laajempaa maailmanparannusprojektia. Lihan kasvatukseen menee kauheasti energiaa, joten kasvissyöjä on ympäristölle ystävällisempi. Vähän meitä molempia arvelutti myös eläinten kohtelu lihateollisuudessa.

Minulla homma alkoi lipsua pian niin sanotun mummo-argumentin takia. Jos mummo tarjoaa lihapataa, on parempi joustaa ruokavaliostaan kuin tuottaa mielipahaa. Ei se maailman pelastuminen ole yhdestä lihalautasellisesta kiinni.

”Oletteko ihan… kaikkiruokaisia?” neuvolantäti kysyi Kallion terveysasemalla, kun vasta odotimme lasta. Näillä nurkilla terveyskeskuksessakin osataan lukea pukukoodia, ja palestiinalaishuivi kaulassa herättää epäilyt ekoilusta.

Vaimo otti ohjat käsiinsä. Hän sanoi olevansa kasvissyöjä, mutta että minulle käy kaikki.

”Entäs lapsi?”

Katsoimme toisiamme, tästä oli juteltu.

Lapsi söisi samaa kuin muutkin – kotona kasviscurrya ja päivähoidossa jauhelihakeittoa. Tasapaino säilyisi. Kotona jatkuisi vanha meno, mutta lapsen ei tarvitsisi perustella vanhempiensa­ valintoja kodin ulkopuolella.

Täti näytti siltä, että vastaus oli oikea.

Kun jäin kotiin hoitamaan vauvaa, kokkasin pari päivää innokkaasti. Soseutin luomukasviksia. Panin sekaan kalaa, kananmunaa ja papuja.

Kolmantena päivänä olin kaupan vauvan­eineshyllyllä.

Neljäntenä päivänä vaimo seisoi ruokakaapin edessä vauvanlasagnepurkki kädessään: ”Tässähän on lihaa!”

Eihän kaupassa ole kuin paria lajia järkevän hintaisia kasviseineksiä! Vaihtelua pitää olla. Ja hyvähän se on totuttaa pientä vatsaa vähän raskaampaankin ruokaan, niin ei sitten mummolan lihapatareissulla käy kauheuksia.

Eikä se maailman pelastuminen ole muutamasta vauvanruokapurkista kiinni.

Nyt tulkitsin paistia pitelevän vaimon katseesta, että oltiin ylitetty taas uusi raja. Jonkinlainen selitys olisi syytä keksiä.

Itse asiassa olin itsekin ymmälläni. Minun ei edes tehnyt lihaa mieli. Olin niin pitkään kasvissyöjä, että pihvistä ja paistista oli mennyt maku.

Paistin sijaan olin halunnut ostaa samaan aikaan katumaasturilla kauppaan saapuneen perheen huolettomuutta. He eivät varmasti miettineet ruokansa hiilijalanjälkeä tai kertakäyttövaipoista kertyvää jätevuorta.

Halusin panna elämän risaiseksi herkkutiskillä, olla yhden hetken ajattelematta ilmastonmuutosta, maailmanrauhaa tai Itä-Afrikan nälänhätää.

Vaimoa nauratti: ”Saat sinä lihaa syödä.”

Minuakin alkoi huvittaa. Hassuahan se oli potea pienen lihapalan takia niin paljon syyllisyyttä, että kuvittelin vaimonkin pälyilevän paheksuvasti.

Vaimo huomautti, että jos omaantuntoon kovasti sattuu, kannattaa varmaan tehdä jotain. Päätin ottaa askelen taaksepäin: satunnainen sosiaalinen lihansyönti saisi jatkua, mutta yksinäinen pihveily kasvisruokakodissa saisi jäädä yhden kerran kokeiluksi.

Kroonisen maailmanparantajan on kuitenkin helpompi yrittää edes vähän kuin keksiä itselleen kehnoja selityksiä.

Vaahtomuoviin kääritty taapero

14593717128_45d65e82d2_b

Kolumni on julkaistu Vauva-lehdessä 9/2011.

Poikamme oppi kävelemään syntymäpäiväänsä edeltävällä viikolla.

Olisi ehkä parempi sanoa, että silloin poika oikeastaan vasta aloitti kävelyharjoitukset. Syntymäpäivillä hänen otsastaan tuijotti valtava mustelma kuin kolmas silmä.

Minua vähän hävetti. Poika oli toisena kävelypäivänään kaatunut päin hyllyn reunaa, enkä minä ollut ehtinyt napata kiinni.

Kukaan juhlavieraista ei sanonut mustelmasta mitään, mutta en päässyt eroon tunteesta, että jokunen heistä saattoi pitää minua hulttioisänä.

”Taaperokypärä”, tuttavaperheen isä ehdotti ratkaisuksi.

”Työkaverilla on neljä villiä lasta, ja ilman kypärää he eivät kuulemma selviäisi. Kypärän kanssa pojat voivat juosta vaikka täysillä seinään, eikä heille käy kuinkaan.”

Menin sanattomak­si. Kun olin pieni, meil­lä ei ollut edes pyöräilykypäröitä. Mutta nytkö pikkulapset käyttävät kypäriä kävellessäänkin?

”Kypärä päähän, järki jäähän”, vaimo tokaisi perheen lähdettyä. Minua nauratti.
Poika vaappui menemään kädessään lahjaksi saatu vasara, jonka mukana tulleissa ohjeissa kiellettiin antamasta lelua alle kolmivuotiaille. Vaappujaa katsellessani en voinut olla miettimättä, ettei hänessä vielä paljon järkeä jäädytettäväksi ollutkaan.

Kun poika syntyi, kerroin kaikille, ketkä vain viitsivät kuunnella, että meidän pojan elämänoppimäärään kuuluu murtuneita luita. Haluan lapseni­ kokeilevan rajojaan, ja rajoja rikkoessa saattaa välillä joku raajakin mennä rikki. Metodin erinomaisuutta perustelin esittelemällä listaa omista katkenneista luistani.

Vaimolla oli tapana luentoni päätteeksi huomauttaa, että hänellä oli ihan onnellinen ja rajoja rikkonut nuoruus ilman katkenneita luitakin.

Pojan syntymäpäivän iltana huomasin, etten enää ollut varma luunmurtometodini erinomaisuudesta kasvatustapana.

Kun pojan pää paria päivää aiemmin oli kolahtanut puuhyllyyn, olin ensin meinannut tulla hulluksi huolesta. Huoli oli vaihtunut pian ärsytykseen, kun huuto vain jatkui ja jatkui, vaikka vammat vaikuttivat pieniltä.

Aloin miettiä, että entä jos olisi tullut haava tai katkennut luu?

Päätin ehdottaa kävelykypärän hankkimista ja pojan huoneen pehmustamista täysin taaperoturvalliseksi. Näin päästäisiin monesta itkusta ja porusta ja minä voisin viettää enemmän aikaa internetissä, kun ei tarvitsisi lähteä terveyskeskukseen jonottamaan.

Yllättäen vaimo ei tukenutkaan täysin rinnoin suunnittelemaani kasvatuksellista takinkäännöstä. Hänen mielestään tarkoitus – pojan terveys – oli oikea, mutta sen syy – isän helpompi elämä – väärä.

”Ei lasta voi kääriä vaahtomuoviin vain siksi, että sinä voisit olla vahtimatta häntä.”

Hetken asiaa mietittyäni päätin ottaa mieluummin kärsivällisen lohduttajan roolin kuin hankkia vatsahaavan olemalla ylihuolehtivainen. Jos poika oppisi ennen teini-ikää, ettei seinää päin kannata juosta, olisin palkkani ansainnut.